Tervehdys

Arvon lukijani, tässä blogissa olisi tarkoitus kirjata muistiin havaintojani suomalaisten käyttäytymisessä. Ei niin, että ryhdyn tapapoliisiksi, mutta sallinette toki silloin tällöin jonkin verran kritiikkiäkin.

Ensimmäisenä aihe, josta on hyvä aloittaa on tervehtiminen. Kahden ihmisen kohdatessa toisensa, heidän välilleen syntyy jonkinlainen kontakti - johon nämä kaksi ihmistä luontaisesti tai tiedostaen jättävät reagoimatta tai suorittavat toimenpiteen, jota tässä kutsumme "tervehdykseksi". Tervehdyksen luonne riippuu ennenkaikkea siitä kuinka hyvin nämä kaksi ihmistä tuntevat toisensa, mutta myös siitä miten he kokevat keskinäisen suhteensa.

Hohhoijaa - tuon voisi varmaan kirjoittaa wikipediaan. Kuinkas tervehtiminen sitten käytännössä hoidetaan. Ranskalaiset ja italialaiset jakavat surutta poskisuudelmiaan, kun me suomalaiset edustamme varmasti lähes äärimmäistä toista päätä; jos emme nyt ihan juttusille halua - katsekontakti ilman sen kummempia naaman ilmeitä on usein riittävä tervehdys useimmalle puolitutulle. Minua arvon konsulina hiukan hämmentää se, että useat tuntemani nuoret ihmiset joille perhetuttuna tuon syntymä- ja nimipäivälahjat, eivät kadulla vastaan tullessa jaksa edes päätä nostaa - vaan mielummin naulaavat katseensa tiukasti maahan. Käytös on esimerkiksi Keski-Eurooppalaisiin verrattuna niin poikkeava, että se on saanut minut hämmentymään että mistäköhän moinen käytösmallli on kotoisin.

Useimmissa Euroopan maissa jo lapsena opitaan, että kaikkia tuttuja tervehditään ja useimmiten nimellä; "päivää Mr/Herr/Pani Kitunen" - ja useimmiten siis sukunimen ja tittelin kera. Tämän  lisäksi katsekontakti ja ystävällinen hymy kuuluvat pakettiin mukaan. On itse asiassa hämmästyttävää kuinka tervehdykset jäävät ihmisille niin selkärankaan, että jo esittelyvaiheessa he painavata nimen kunnolla mieleen. Olen itsekin joutunut todella monta kertaa jotunut kiusalliseen tilanteeseen, kun kerran tapaamani ihminen hienosti muistaa tervehtiä minua "Hello Mr Kitunen" - ja itse osaan mutista vastaan jotakuinkin "Hello" ja mielessäni jään pohtimaan että "kukastoinytsittenolikin".

Amerikassa asuessani tervehdykset toisaalta olivat hiukan päivittäinen riesakin, sillä aamulenkillä vastaantullut hölkkääjä saattoi suorastaan vaatia positiivista vastatervehdystä tai kahvikuppilan "kuinkas meillä tänään menee" sanonnat alkoivat kaikessa merkityksettömyydessään tuntua lähes yhtä turhilta kuin katsee luominen alaspäin". Mutta palatakseni takaisin suomalaiseen mielenlaatuun, en voi olla edelleenkään ajattelematta että tuntemani henkilö joka ei noteeraa minua vastaan tullessaan on joko haluton (syystä tai toisesta) minua tuntemaan tai hänellä jotain muita syitä vältellä seuraani.  Minusta olisi syytä nyt kaikkien vanhempien hiukan skarpata ja seurata lapsiensa kykyä kommunikoida heitä vanhempien tuttujen ja puolituttujen kanssa. Hyvät tavat ja erityisesti kyky tervehtiä - ovat ominaisuuksia jotka kypsyvät vanhemmiten ja auttavat nuorta elämään sosiaalisessa ja hierarkisessa ympäristössä.